Suppikset etc.

Matkasin pari päivää sitten Laajasalosta Herttoniemen metroasemalle niin kuin monina päivinä muutoinkin. Bussi kurvasi viimeisen kaarteen ja ovet avautuivat aseman edessä. Samalla, kun olin astumassa ulos kuulin kuskin huutavan kuuluvalla äänellä "oikein hyvää päivän jatkoa". Kuulin monien asiakkaiden vastaavan takaisin. 

Ihanaa! Poikkeuksellista! Tuli niin hyvä mieli. Olisi pitänyt katsoa millä bussilla satuin liikkumaan. Olisin voinut antaa positiivista palautetta.

Seuraavana päivänä matkasin taas. Bussipysäkille juostessani näytti siltä, että kuski ajaa lujaa ohitseni. Viime hetkillä hän teki tiukan jarrutuksen ja pääsin kyytiin. Liekö kuski ollut myöhässä aikataulusta, mutta hän ajoi hyvin tietoisen törkeästi punaisia päin eikä todellakaan toivotellut päivän jatkoja.

- - -

Kesämökillä lokakuussa 2012.

Viime viikonloppuna oli taas se aika vuodesta, kun kävimme laittamassa mökin talviteloille. Pidennetyn viikonlopun aikana puutarhakalusteet siirrettiin sisätiloihin, samoin sähkö- ja polttoainekäyttöiset härpäkkeet. Piipun päälle laitettiin "huppu", mutta puiden varistamat lehdet jäivät haravoimatta.

Toki olin katsonut millaista säätä luvattiin minilomamme ajalle. Luvattiin viileää eli mökkiä sai lämmittää oikein olan takaa. Mieheni vanhemmat olivat aikoineen ostaneet meille lahjaksi sellaisen sähköpatjan. Nyt otimme sen käyttöön ja saatoimme käpertyä viileähköstä mökistä huolimatta lämpöiseen pesään vällyjen väliin.

- - -

Olen käynyt viimeksi sienessä lapsena. Pääasiassa vanhempani marjastivat mustikoita ja puolukoita, mutta suolasieniäkin äitini nappasi matkan varrelta mukaan. En ole koskaan oppinut tunnistamaan sieniä toisistaan.

Ymmärtäväisen empaattisella mielenkiinnolla olen ihaillut ja seuraillut kuvia kavereista sienisaaleineen facebookissa, kuullut tarinoita kuinka sienestämiseen on hurahdettu ja siitä on tullut pakkomielle. En ymmärtänyt millaisen ihanan euforisen fiilisen saa löytämällä kasan sieniä.

Tarmokkaasti minäkin lähdin ensimmäiselle sieniretkelle lapsuuden jälkeen yhdessä mökkinaapureiden kanssa. Villasukat, nilkkaan asti ulottuvat kalossit ja muovipussi takin taskussa astuin lämpimästä mökistä vaimeaan vesisateeseen. Onneksi sade lakkasi lähes saman tien. Hetken päästä seisoin metsän reunalla hiekkatiellä valmiina sukeltamaan metsään. Näiltä seutuvilta oli kuulemma aikaisemminkin löytynyt suppilovahveroita.

Suppilovahverorypäs.

En tiennyt millaisia sieniä etsiä, kunnes ensimmäinen esiintymä löytyi. Pieniä suikeroita vieri vieressä. Ensin löytyi vähän, sitten ei ollenkaan ja myöhemmin paljon! Oli riemullista löytää aina uusia sienikasoja sammalmättäiden seasta. Ensi alkuun en oikein itse osannut nähdä niitä ja naapurit kohteliaasti antoivat minun kerätä löytämistään ryppäistä.

Yleensä silmä tarkantui ensin muutamaan sieneen, jonka jälkeen niitä alkoi näkyä kaikkialla!

Yhden päivän sieniretki ei meille riittänyt, vaan riensimme mieheni kanssa heti seuraavana päivänä uudelleen mättäitä tutkimaan. Tyhjin käsin ei palattu siltäkään reissulta, vaan yhteensä kahtena päivänä keräsimme lähes 10 kiloa suppilovahveroita sekä kanttarelleja! Olin tavattoman ylpeä tuosta saaliista! Se aika mikä meni keräämiseen, meni myös puhdistamiseen.

Suppilovahverot odottavat puhdistusta.

Minä puhdistin sieniä naapurin kraanan ääressä ja mieheni istui samaan aikaan tietokoneen ääressä katsomassa Felix Baumgartnerin ennätysvapaapudotusta taivaan reunalta n. 40 kilometrin korkeudesta. En ollut tuolloin kuullut, että samanlainen pudotus on toteutettu jo 60-luvulla. Olin aivan varma, ettei moisesta voi selviytyä hengissä. Pohdin myös mitä miehen pulssi mahtoi olla. Sain vastauksen pohdintoihin muutamaa päivää myöhemmin lukiessani netistä, että kaveri nousi ilmaan leposykkeellä 60 ja hypätessään taivaan laidalta hänen pulssinsa oli kohonnut ilmeisesti normaali-ihmisen treenisykkeeseen 180. Järisyttävää kylmähermoisuutta. Voisin saman tien siirtää "jäämiehen" tittelin suomalaiselta formulakuskilta itävaltalaiselle vapaaputoajalle.

- - -

Ei me mitään sienestämistä kummallisempaa tehty mökillä ollessa. Käytiin Joensuussa vaihtamassa kesällä ostettu ja rikki mennyt oksasilppuri ja ihmettelemässä tyhjää Jukan antiikin tonttia. Kävin istuttamassa vanhempieni haudalle kanervia ja ihasteltiin yhtä äärimmäisen kaunista syyspäivää, jolloin aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta lähes koko päivän. Saimme ystävän kontaktien avulla veneen talvisäilöön, joten mieheni ei tarvinnut alkaa rakentamaan kulmaraudoista ja kepukoista veneelle suojaa.

Mökilä ihmettelin aikani lähes tyhjää maalipurkkia ja totesin, että tällä kertaa en sutiin tartu. Laiturin noston kanssa ähkittiin pimeydessä. Miehelläni oli kipeä jalka ja järven vesi oli kamalan kylmää, viisiasteista. Kumpikaan meistä ei halunnut veteen laituria nostamaan ja puskemaan. Mieheni viritteli koivuun kiinni taljan, jolla laituri saatiin vinssattua maille. Tosin mieheni totesi taljan kanssa askarrellessaan, että markalla saa markan vehkeet. Viimeisenä iltana sytytin kaikki saunan kynttilälyhdyt. Taas mökki jätettiin puoleksi vuodeksi talvehtimaan.