Kaipauksella muistaen

Äitini kuolemasta tulee tänään 18-vuotta. Hän menehtyi 57-vuotiaana. Olin nukkumassa, kun puhelinsoitto asiasta tuli yhden aikaan yöllä. Menimme yöllä isäni kanssa katsomaan ikuiseen uneen nukahtanutta äitiäni. Hän oli vapautunut kivuista ja säryistä. Kuolinilmoituksessa oli seuraava teksti:

Koskaan ei tiedä

onko aikaa paljon vai vähän.

Yht´äkkiä vain huomaa,

se päättyikin tähän.

Kun sammuu sydän läheisen,

on aika surun hiljaisen.

Suru ja kaipaus on jatkunut kaikki nämä vuodet. On mukavia muistoja ja asioita, joita en haluaisi muistaa tai muistella. Olen tuntenut kateutta muille, joiden vanhemmat ovat vielä elossa ja surua niiden puolesta, joilla välit omiin vanhempiin eivät ole parhaalla tolalla. Olen harmitellut sitä, että en ole voinut jakaa äitini kanssa mitään kokemuksia viimeiseen 18 vuoteen. Olisin myös toivonut, että äitini olisi ennättänyt tapaamaan rinnallani viimeiset viistoista vuotta kulkeneen tärkeän ihmisen. Olen pohtinut, josko välimme kaikkien näiden vuosien jälkeen olisivat paremmat kuin nuoruudessani. Olisiko elämäni mennyt jollain tavalla erilaisia raiteita mikäli hän olisi elossa. Olisin halunnut keskustella hänen nuoruudestaan ja elämästään sekä kysyä mistä voisi johtua tunteeni siitä, että äitini vihasi minua ja elettyä elämäänsä.

En voi koskaan tietää vastauksia enkä keskustella.

Myös ei-uskovainen voi löytää Raamatusta lohduttavia sanoja. Tämä tunnettu pätkä löytyy Saarnaajasta.

Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla. 

Aika on syntyä ja aika kuolla. Aika on istuttaa ja aika repiä istutus. 

Aika on surmata ja aika parantaa. Aika on purkaa ja aika rakentaa. 

Aika on itkeä ja aika nauraa. Aika on valittaa ja aika hypellä. 

Aika on heitellä kiviä ja aika kerätä kivet. Aika on syleillä ja aika olla syleilemättä. 

Aika on etsiä ja aika kadottaa. Aika on säilyttää ja aika viskata pois. 

Aika on reväistä rikki ja aika ommella yhteen. Aika on olla vaiti ja aika puhua. 

Aika on rakastaa ja aika vihata. Aika on sodalla ja aika rauhalla.