Paklenican kansallispuisto

Kun hyvään kävelyvauhtiin oltiin päästy, niin mitäs sitten oli ohjelmassa? 

No lisää kävelyä tietenkin!

Sanapari "patikoijan paratiisi" on jo aikaisemminkin herättänyt mielenkiintoni, niin kuin esimerkiksi viime syksynä Italian Cinque Terrestä lukiessani. Törmäsin tälläkin kertaa tuohon sanapariin ja sen johdattelemana olin raapustanut Kroatia tutkimuksissa edetessäni sanan Paklenica muistiinpanoihini.

Mitä tapahtuu, kun visuaalisen ilotulituksen jälkeen menee patikoimaan "ihan tavalliseen vuoristoon"?

Ei mitään. On tyhjyys ja kyllästys, jota ei uskalla lausua ääneen, koska se kuullostaisi typerältä. Se on tunne siitä, kun mikään ei tunnu miltään. Tunne oli varsin epäreilu Paklenicaa kohtaan, jossa oli upeita maisemia. Maisemia, jotka oli huimaavia verrattuna mihin tahansa muuhun kuin edellisten päivien Plitvice-järviin ja Krkan.

Paklenicassa kiinnitti huomion kiipeilynharrastajat, joita oli jo kevään tässä vaiheessa ilmestynyt valloittamaan pystysuoria kallioseinämiä. Huomasimme, että ilmeisesti tunnetuinta Anica-kuk -seinämää oli valloittanut kiipeilynharrastajat monista eri maista. Jostain kumman syystä silmiin pisti kiipeilijöiden reitti nro 23, jonka nimi oli Kaurismakis mistake.

Infopisteestä lippua ostaessamme kysyimme millaista reittiä työntekijä meille suosittelee. Hän kertoi yleisimmästä ja suosituimmasta, ei kovin vaativasta reitistä alppimajalle. Kuljimme oppaan suosituksen mukaan helppoa maastoa, joka pitkältä pätkältä oli muulipolkua tai vastaavaa. Päästyämme alppimajalle ajattelimme, että patikointia voisi hyvin vielä jatkaa muissa merkeissä, kuin "palataan samaa reittiä takaisin". Mieheni sai majan henkilökunnalta neuvot uuden reitin suhteen Mala Mocilan kautta ja jatkoimme matkaa. 

Olimme ostaneet aikanaan Pulasta tarkemman retkeilykartan. Olin varsin kiitollinen sen olemassaolosta seuraavien tuntien aikana. Kaikki reittimerkinnät eivät ollenkaan olleet sellaisia mihin ehkä muualla patikoidessamme olin tottunut ja kartta avautuikin useampaan kertaan ensimmäisten paluukilometrien aikana.

Suhteellisen pitkän aikaa olimme epävarmoja sen suhteen olemmeko ylipäätään matkalla oikeaan suuntaan vai ei. Paluureitti oli huomattavasti paljon rankempi nousun osalta kuin alkumatka alppimajalle. Jossain vaiheessa pääsimme johonkin risteykseen, jossa saatoimme hengähtää helpotuksesta. Olimme oikealla reitillä.

Normaalisti patikointi, luonto, hiljaisuus ja maisemat tuottavat minulle suurta iloa. Tällä kertaa ketutukseen olisi lähes voinut kuolla. Laskeutuminen vuorilta alas autolle ei ollut mikään ylevöittävä kokemus. Veivattiin siksakkia ärsyttävässä, kivikkoisessa maastossa, jota tuntui jatkuvan loputtomiin.

Periaatteessa olimme henkisesti varautuneet siihen, että olisimme patikoineet alueella toisenakin päivänä.

Ei patikoitu, eikä kaduttanut.