Karavaanarit

Jokaisella meillä on omat kiinnostuksenaiheet ja vouhotukset. Näiden kiinnostusten ja vouhotusten keskellä elämme elämäämme niin kuin parhaaksi näemme. Toisinaan päivät kuluvat mutkattomasti, jopa höyhenen kevyesti. Välillä eteen tulevat aidat ylittyvät kirkkaasti, toisena hetkenä painalletaan rimaa hipoen ja jossain välissä väsymyksestä, v€%&#"ksesta ja muusta ahdistuksesta johtuen tussahdamme suoraan päin aitaa. Tällaisina hetkinä pitää vain toivoa, että muksahduksesta selviää mahdollisimman vähin vaurioin, laastarilla, pienellä puhalluksella ja halauksella. Jotta elämä ei olisi liian helppoa, oman elämän analysoinnin lisäksi tulee valitettavasti käytettyä välillä energiaa myös muiden elämäntapojen arviointeihin, vaikka en siitä erityisen ylpeä olekaan.

Eräs elämäntapa, jonka sisälle en ole koskaan oikein päässyt on karavaanarius. Lähtökohtaisesti olen suhtautunut harrastukseen epäilevästi ja kriittisesti. Kun tarkemmin ajattelen, niin en oikein tiedä miksi. Jäin pohtimaan enemmänkin tätä elämäntapaa, kun taannoisella kävelyreissullamme sivuutimme asuntovaunualueen. Paikalla oli kymmeniä asuntoautoja ja -vaunuja siistissä rivissä muutaman metrin päässä toisistaan. Alueella näin muutaman ihmisen keskustelevan keskenään. Me tuijotimme heitä ja he tuijottivat meitä. Varmaan eri syistä.

Kysymys ei ollut mistä tahansa harrastelusta, vaan ihan "vakavasta toiminnasta".  Nämä vaunut toimivat ihmisten koteina, kaikesta päätellen läpi vuoden. Vaunujen edessä olevaa nurmikkoaluetta oli "omittu" aidaten, "omalle" piha-alueelle oli tuotu keinuja, pihakalusteita ynnä muita härpäkkeitä. Olisin halunnut tunkea nokkani keskelle aluetta ja ihmetellä tätä elämäntapaa enemmänkin, mutta lopulta kävelimme alueen ohi kohtuu nopeasti ja otimme vähän vaivihkaa ja salaa muutaman valokuvan. Suuremman luokan ihmettely olisi tuntunut kotirauhan rikkomiselta. Vähän samanlainen fiilis tuli pyöräillessä Marjalan siirtolapuutarha-alueella viime kesänä. Teki mieli jäädä tuijottelemaan kauniita ja hoidettuja pihamaita, mutta taasen tuijottelu ihmisten pihoille tuntui tunkeilulta.

Jälkikäteen minulle tuli ajatus siitä, että karavaanarit ovat elämäntavaltaan samanlaisia kuin monet veneilijät. Tämä oivallus hämmästytti minut itsenikin! Olen oppinut veneilyharrastuksen myötä ajattelemaan, että se on jotenkin normaalia ja vaunun vetäminen auton perässä jotenkin epänormaalia. Eihän se niin mene, kysymyshän on aivan samasta asiasta: pakataan kamat kasaan, ajetaan/veneillään jonnekin ja asutaan viikonloppu ahtaasti vieri vieressä leirintäalueella/venesatamassa. Toinen versio nyt vain sattuu toteutumaan maalla ja toinen merellä. Ihmeellisiä oivalluksia ;)