Auton tankkausta ja Tampere 1918

Minä palasin Pariisista ja mieheni Tallinnasta. Käytiin molemmat työmaalla kääntymässä ennen seuraavia liikkeitä. Edellisten reissujen kapsäkit lattialla vaihtuivat uuteen sisältöön mökkikauden avausta varten. Poistin nesteet litran minigrip pussista ja keräsin normaalikokoisia purkkeja tilalle. Autettiin kaveria veneen vesillelaskussa ja minä kävin tankkaamassa ehkä elämäni ensimmäistä kertaa  autoamme. Ei se ole uusi auto, vaan kuvastaa ennemminkin ajamiseni vähäisyyttä.

Voisi kuvitella, että auton tankkaaminen on simppeli juttu. Ajoin kaverin ajo-ohjeiden mukaan Sipoossa huoltoasemalle. Mieheni oli lähtenyt veneellä kohti Helsinkiä ja jättänyt minulle bensarahaa tankkaamista varten. Ajoin bensa-aseman pihamaalle. Pysähdyin tankkipisteistä vähän kauemmaksi ja kurkistin kummalla puolella tankki on. Jatkoin lähestymistäni kohti tankkauspistettä ja mieleeni juolahti, että luukkua ei välttämättä avata samalla tavoin kuin edellisessä autossamme Cliossa. Pysähdyin uudelleen ja totesin, että tankki pitää avata jostain auton sisältä, mutta mistä? 

Otin kännykän ja soitin miehelleni vain tajutakseni, että hänen puhelimensa piippaa vieressäni. Harkitsin soittavani kaverille, mutta ennen soittoa päätin kuitenkin reippaasti lähestyä edessäni tankkaavaa tuntematonta naista. Josko hän ymmärtäisi minua paremmin autojen tekniikkaa. Nainen suhtautui ymmärtävästi kysymykseeni luukun avaamisesta ja tuli ihmettelemään asiaa kanssani. Emme hetimiten löytäneet nappulaa ja hän totesi naapurilla olevan samanlainen auto. Hän voisi soittaa naapurilleen. Ennen soittoa tankin avausnappula löytyi kuitenkin istuimen vierestä. Problem solved, pohdin itsekseni ja siirryin tankkaamaan. Laitoin pankkikortin masiinan sisään ja näppäilin tunnusluvun. Siirryin tankkaamaan ja katsoin kauhuissani pistooleita. Mietin mitä ihmettä mieheni oli sanonut sen suhteen millaisella bensalaadulla auto liikehtiikään. Huomasin tuntemattoman miehen tankkaavan vieressäni ja siirryin hänen puoleensa asiassa. Mies kysyi auton merkkiä ja vuosimallia. Etsin papereita autosta ja hän arveli 95:n käyvän. Päätin tankata sitä. Oikea valinta, kuulin myöhemmin.

Tankki täynnä lähdin bensa-asemalta vain todistaakseni pienen risteyskolarin. Pyyhin tuskan hikeä kasvoiltani ja mietin, että edessäni olevat pari kuskia olivat varmaan nähneet tilanteen minua paremmin. Kukaan ei näyttänyt loukkaantuneen ja en olisi osannut sanoa mitään syyllisyydestä, joten poistuin takavasemmalle.

- - -

Aamulla heräsin kukon laulun aikaan ehtiäkseni rautatieasemalle ajoissa. Hallussani oli 15 ihmisen ryhmäjunalippu Tampereelle, enkä halunnut tuottaa ryhmälle pettymystä matkan peruuntumisesta. Suurin osa työyhteisöstämme oli aikaisemmin käynyt työhyvinvointimatkalla Tallinnassa ja loppuporukan matkakohde oli Tampere ja siellä lounas Tillikassa sekä visiitti Tammerkosken rannalla sijaitsevaan museokeskus Vapriikkiin. Meille oli varattu opastus näyttelyyn "Tampere 1918", joka kertoi sisällissodan tapahtumista ja taustoista Tampereella.

Mielenkiintoisesta opastuksesta erityisesti jäivät mieleen lapsisotilaat ja -uhrit sekä naissotilaat. Tampereen kaupungin lopulliseen valtaukseen osallistui punaisten naiskaarti. Naisia sotilaina kuulemma pelättiin, koska he antautuivat heikommin kuin miehet.

Olen omassa mielessäni aina liittänyt lapsisotilaat jonnekin muualle kuin Suomeen. Sodassa "omaa itseä vastaan" punaisten ja valkoisten leireissä taisteli useita 13 - 15-vuotiaita lapsisotilaita. Sodassa oli alle 20-vuotiaita lapsiuhreja yli 2000 ja pelkästään Tampereen taisteluissa kuoli ainakin 24 alle 15-vuotiasta lasta. Osalla lapsista oli kiväärit kädessään, osa toimi lähetteinä.

Lapset todistivat teloituksia ja näkivät kuolleita. Kaupunkiin jäi n. 500 orpoa, eivät varmasti ilman henkisiä arpia.  Näyttelyssä kerrottiin kahden lapsisotilaan tarina. Toinen oli valkoisten leirissä juoksupoikana toiminut ja sankarimaineen saanut 14-vuotias Onni Kokko, joka haavoittui ja kuoli huhtikuussa 1918. Punakaartissa palveli 13-vuotias Arvo Koivisto, joka joutui valkoisten vangiksi toukokuussa 1918. Häntä kuulusteltiin, pahoinpideltiin ja lopulta teloitettiin.

Sodan lapsiuhrien symboliksi on noussut taistelujen jälkeen otettu valokuva, jossa kadulla makaa joko harhaluodista tai mahdollisesti kranaatin sirpaleesta kuollut nuori poika. Jostain syystä vanhemmat eivät korjanneet pientä poikaa kadulta. Ehkä hänet haudattiin joukkohautaan.

Vapriikin kuva-arkiston kuva kuolleesta pojasta kadulla.