Montmartre vs. Lennusadam

Hienostihan se meni, totesi ystäväni ja halasi, kun hyvästelimme Pariisin Orlyn lentokentällä. Olin kyläillyt hänen ja perheen luona kolme päivää ja pohtinut etukäteen että mitenhän tällä kertaa pärjään hänen lastensa kanssa ja mitenhän he minuun mahtavat suhtautuvat pidemmän tauon jälkeen. Minulla ei juuri ole kokemusta vaahtosammuttimen (tai hieman siitä isompien) kokoisten lasten kanssa temmeltämisestä ja en tiedä miten heidän aaltopituudelleen onnistuu pääsemään. Oletan sen olevan mahdollista. Tai ehkä sittenkään se ei ole mahdollista.

Lapset olivat sikäli solidaarisia toisilleen ja vanhemmilleen, että pääsääntöisesti vain yhtä harmitti ja itketti kerrallaan. Harmistus saattoi kyllä tulla hämmästyttävistä asioista. Ehkä minunkin alahuuli on pienenä alkanut väpättämään, jos olen joutunut pukemaan mielestäni ikävän väriset sukkahousut tai jos en ole saanut suklaapalaa suuhuni, juuri mieliteon hetkellä. On se aikuisenakin varsin harmittavaa, mikäli jotain kielletään.

- - - 

Olen käynyt Pariisissa usemman kerran, viimeksi viime vuoden pääsiäisenä. Kuten aikaisemmin olen maininnut, en ota paineita nähtävyyksistä, vain lasten kanssa pärjäämisestä. Lisäksi maailmasta tulee käytyjen keskustelujen jälkeen aina astetta parempi paikka.

Lensin ensi kertaa Norwegianilla ja kokemus Orlyn kentästä oli positiivinen. Siisti ja simppeli, toisin kuin hankalaksi mainittu Charles de Gaullen kenttä. Onnekseni minun ei tarvinnut miettiä, miten pääsen kentältä ystäväni luokse. Hän oli vastassa kentällä tullessani ja miehensä taivalsi julkisilla töihin, että sain kyydin takaisin. Missään ei ollut jonoja, ei missään vaiheessa, ei check in -pisteessä eikä turvatarkastuksessa.

Lähtöpäivänä olin töissä normaalisti. Tarkoituksena oli kuitenkin liukua aikaisemmin pois, jotta ennätän lentokentälle ajoissa. Päädyin kentälle todella hyvissä ajoin, kun kollega ystävällisesti patisti minua lähtemään pois työpaikalta. Kulutin lentokentän baarissa aikaa ja katsoin sivusilmällä jääkiekon maailmanmestaruuskisojen kisakatsomoa, jossa pyöri edellispäivän Suomen kannalta voitokas ottelu Norjaa vastaan.

Menomatkalla koin muistaakseni elämäni ensimmäiset turbulenttiset ilmavirtaukset. Ehkä jotain tutinaa olen kokenut aikaisemmin, mutta ei sen vuoksi ole tarjoilua päätetty. Kai sen silloin täytyy olla vähän vakavaa. Hämmentävää ja hieman pelottavaakin. Pääsin kuitenkin ongelmitta perille.

- - -

Kaikki kolme lasta olivat saapuessani jo nukkumaan menossa. Kaksostytöt nousivat sängyistään ja kävivät halaamassa. Juoksivat nopeasti takaisin sänkyihinsä. Eivät he minua ilmeisesti pelänneet. Hyvä niin. Ehkä kaikki menee sutjakkaasti, pohdin itsekseni.

Pääsin muutaman päivän aikana kokemaan paikallista arkea. Autot olivat edelleen pienen pojan suosikkijuttu ja saippuakuplien puhaltaminen kaikkien juttu. Lastenohjelma liimasi lasten takamukset tiiviisti sohvan perukoille. Toinen kaksosista kävi synttärijuhlissa ja pääsin käymään paikallisessa koulussa. Oletan, että meno koulussa oli suhteellisen samanlaista kuin Suomessa. Vessassa oli söpö rivistö pienen pieniä pönttöjä. Se oli jännä juttu. 

- - -

Käytiin me Pariisissakin koko poppoolla hengailemassa ja nauttimassa kreppejä. Toinen vaihtoehto olisi ollut lähteä autoilemaan jonnekin Pariisin ympäristöön. Olen joskus männä vuosina käynyt mm. valtavassa Chambordin linnassa (muistaakseni se oli sen niminen).

Sacré-Coeur.

Toiveeni keskustareissun osalta oli käydä kävelemässä kaupungin korkeimmalla kukkulalla,  Montmartrella (marttyyrien vuori, mont des martyrs). Netin tietosanakirjassa kerrotaan, että kukkula olisi saanut nimensä Pariisin ensimmäisen piispan marttyyrikuolemasta. Tarinan mukaan piispa olisi kantanut irti hakatun päänsä useita kilometrejä teloituspaikalta pohjoiseen. Myöhemmin taitelijat valtasivat kukkulan. Ei voinut olla huomaamatta, että nykyisin alue on turistien suosiossa tunnetuimpana nähtävyytenään Sacré-Coeurin basilika.

Katutaiteilija.

Jalkapallotaiteilija.

- - -

Samaan aikaan toisaalla...

Pariisin matkani aikana Tallinnassa juhlittiin uuden merimuseon Lennusadamin avajaisia. Halli rakennettiin v. 1916 - 1917 osaksi Pietari Suuren merilinnoitusvyöhykettä. Neuvostovallan aikana halli poistettiin käytöstä ja se ennätti rapistumaan lähes käyttökelvottomaksi. Restaurointi alkoin muutama vuosi sitten EU:n tuella Viron valtion maksaessa osa lähes 15 miljoonan euron kuluista.

Mieheni oli avajaisissa kutsuvieraana. Kevään aikana merimuseosta oltiin yhteydessä Suomen vesi- ja suksilentoyhdistykseen. Lennusadam on rakennettu vanhaan vesitasohalliin, jonka vuoksi paikalle toivottiin vesilentäjiä ja sitä myöten nähtäville vesikoneita.

Sää oli avajaispäivänä niin huono, ettei paikalle päässyt vesikoneilla, mutta pieni joukkio harrastajia Suomesta ja Ruotsista saapui paikalle muita kulkupelejä käyttäen.

Avajaiset alkoivat klo 19:00 ja mieheni meni paikalle toivomuksen mukaisesti tummassa puvussa. Sisälle tullessa tarjolla oli kuumaa omenamehua, myöhemmin ruokaa ja nautintojuomia. Vironkielisten puheiden jälkeen ulkona oli lentonäytös. Museon sisällä orkesteri soitti, oli valoshow ja kattoon heijastettiin sotakuvia sodanäänten vallatessa samalla hallin.